Sisäistä kauneutta etsimässä

Vuosi sitten intagram feediini osui ihana äidin postaus. Äiti kertoi lapsensa katsoneen peiliin kertoneen hänelle olevansa kaunis. Itselleni heräsi kysymys miksi en osaa vilpittömästi itse sanoa peliin katsoessani noin. Tätä olen nyt pohtinut pian vuoden kirjoittaen osissa tämän tekstin.

Menettääkö aikuisena kyvyn nähdä itsensä kauniina ja onko se vain elämän aallot kun keinuttavat meidän minäkuvaamme?

Kauneus lähtee siitä, että näkee itsensä kauniina. Sitä voi auttaa meikki, mutta sisältä se todellinen kauneus kumpuaa. Se, että tunnet itse itsesi kauniiksi. Itse olen vahva sisäisen kauneuden liputtaja, vaikkakin uskoni siihen on aina jyrkänteen laidalla. Olen luonut itselleni alter egon, joka ilmestyy meikin myötä. Persoonan, joka kykenisi pelastamaan maailman. Kuitenkin joudun myöntämään, että arkiminäni ei ole vielä valmis myöntämään kauneintani.

Vaikeus on kuitenkin löytää se rohkeus uskoa olevansa kaunis. Siihen ei riitä välttämättä ulkopuolisten sanat. Ulkoisesti kauniiskaan ihminen ei välttämättä koe itseään kauniiksi. Omalla kohdallani haaste on ollut löytää oma rohkeus uskoa olevani kaunis. Kaikki lähtee omasta ajatusmaailmastani ja siitä, että olen yrittänyt löytää äitiyden keskeltä sen oman ajatuksen kauneudesta. Sen mikä minusta on minussa kaunista.

Meikin kautta sen löydän mielestäni helposti mutta kun se suoja pestään pois niin jostain syystä epävarmuus omasta ulkoäöstä iskee vasten kasvoja. Omalla tavallani olen pitänyt syynä äiteyttä ja käyttänyt sitä tekosyynä. Onhan se totta, että jos satun hiekkalaatikolle iltapäiväunien jälkeen täydessä meikissä ja tekoripsissä niin kyl katsotaan semisti kieroon. Saatikka töissä missä kysytään jopa olenko uusi työntekijä. Tai sitten se vaan tuntuu siltä. Luultavimmin jälkimmäinen eli oma tunne.

Nuorena mimminä tein itseni etsintä reissun Italiaan repun kanssa. Löysin hehkeän ja hymyilevän minäni, joka ei välittänyt siitä mitä muut ajattelivat ulkomuodostani tai tekemisistäni. Mihin se löytämäni ihminen hukkui vuosien myötä? Johonkin varpaideni väliin tai polvilumpioihini.

Nyt olisi jälleen hyvä aika löytää se ihminen ja alkaa taas uskomaan omaan kauneuteen. Se on jännä kuinka tämän prosessin saa aloittaa joka aamu alusta, vaikka peilissä on vastassa sama naama joka kerta. Ihan samalla tavalla siellä on vastassa se sisäisesti yhtä kaunis ihminen kuin aina ennenkin. Miten voi olla niin vaikea uskoa omaan kauneuteen?

Itselläni on kuitenkin päiviä, kun oikeasti tuntee olevansa kaunis, eli en ole lakannut uskomasta. Vai onko tämä ollenkaan uskon asia? Olenko vain liian itsekriittinen ja unohdan olla tyytyväinen siihen mitä minillä on. Sekö on se mikä meidät aikuiset erottaa lapsista - itsekriittisyys?