Naistenpäivä ei ole vain kukkapuskia ja mukavia asioita miehiltä mielitietyilleen. Sen taustalla on paljon muutakin, mutta nyky-yhteiskunnassa se ei tunnu saavan olla mitään muuta. koska se voi loukata jotakuta jollain tavalla. Jopa se, että puhutaan naistenpäivästä tuntuu loukkaavan joitakin tahoja.
Minusta naistenpäivä on rohkeiden, itsestään ylpeiden, määrätietoisten, periksiantamattomien ja omalaatuisten naisten päivä. Minusta päivän tarkoitus on muistuttaa naisten tärkeydestä, joka ei ole ollut kautta aikain itsestään selvyys. Totta, ihan yhtälailla miehetkin ovat tärkeitä sekä henkilöt. Vaikka näin on, niin voimmeko me kunnioittaa edes kerran vuodessa niitä naisia, jotka uskalsivat olla näkyvillä ja tuoda mielipiteensä esiin silloinkin, kun se ei ollut yhteiskunnan mielestä sopivaa? Ei ole ollut itsestään selvyys, että on voitu nostaa näitä rohkeita persoonia esille, joilla oli visio ja unelma.
Mahdollista vain Suomessa
Jotenkin tänä naistenpäivänä minusta nousi esiin aikuisten naisten kyynisyys somekanavissa. Minusta "Fix each other Crowns"-kampanja sai Suomessa jo farssimaisia piirteitä, kun kampanjan alun jälkeen yhtäkkiä alkoi ilmestymään julkaisuja, joissa kehoitettiin, ettei tällaisia pitäisi tehdä, koska se loukkaa niitä, jotka eivät ole tägättynä mukaan.
"Fix each other Crowns" -kampanjan ideahan oli, että julkaisija nosti esille niitä henkilöitä, jotka olivat hänen mielestään somessa tai IRL ansainneet maininan muita naisia tukevasta toiminnasta. Jokainen ihminen kokee tämän omalla tavallaan ja tagasi ne ihmiset jotka itse koki oikeiksi. Nämä tagatyt ihmiset ovat tehneet jotain sellaista, joka on jäänyt tägääjän mieleen. Kyse voi olla pienestä asiasta tai pidempiaikaisesta yhteistyöstä, josta me muut emme edes tiedä. Nämä tägätyt ihmiset ovat siis uskaltaneet tukea, tehdä yhteistyötä tai auttaa pyytettömästi toisia ihmisiä, mikä on mielestäni upea asia.
Ovatko naiset kykeneviä sulattamaan tällaisen kampanjan?
Selkeästi Suomessa tämä kampanja sai farssinomaisia piirteitä, kun sitä alettiin rinnastamaan somekiusaamiseen, kun kaikkia ei tagata. Käännettiinkö tämä kampanja kaikessa hyvässään uhrien etsimiseksi. Mikä oli hassuinta, niin nämä henkilöt ovat aikuisia naisia.
Ulkomailta palattuani Suomeen olen miettinyt monesti, miksi ja miten suomalaiset naiset ovat erillaisia kuin naiset maailmalla. No, me ollaan todella kyynisiä ja halutaan kääntää usein kaikki hyvä tavalla tai toisella väkisin huonoksi. Ennen kaikkea me ei osata katsoa vierestä, kun tuttu suoristaa toisen kruunun, vaan mietitään miksi se ei suorista mun kruunua. Ei nähdä sitä, että se jonka kruunu suoristettiin, saattoikin tarvita sitä sillä hetkellä enemmän kuin minä. Toisaalta ei myöskään osata olla onnellisia siitä, että tunnetaan joku joka osaa suoristaa toisen kruunun, kun sen tarve on. Voimme nimittäin tarvita sitä joku päivä itsekkin.
Kateus on yksi suomalaisten naisten perisynti. En osaa oikein sanoa mistä se kumpuaa, mutta emme tunnu pääsevän siitä eroon. Voi olla, ettemme halua päästä siitä eroon, koska joutuisimme lupumaan kyynisestä ajattelusta ja olemaan onnellisia muiden ihmisten puolesta aika ajoin. On luonnollista olla välillä kateellinen, mutta jos kateellisuus syö itsetuntoa ja muuttaa toimintatapojamme, niin pitkällä juoksulla se muuttaa ajattelutapamme kyynisen harmaiksi.
Maailmalla naiset vetävät ihan eri tavalla yhtäköyttä, koska naisen asema yhteiskunnassa voi olla ihan toisenlainen kuin meillä Suomessa. Työelämässä edetäkseen maailmalla nainen tarvitsee usein muita naisia ympärilleen. Minusta tuntuu että heillä on myös ymmärrys, että toisen menestys voi luoda olosuhteet myös itsensä menestykselle. Kyetään ammentamaan inspiraatiota toisten menestymisestä. Jänää on se, että Suomessa naisen menestyessä toisen naisen ensimmäinen ajatus voi olla "kenen säärtä pitkin mentiin taas", ei "mahtavaa hän onnistui, kyllä minäkin uskallan".
Onko meidän itsetunto tägäyksen varassa?
Tämä on kysymys mikää herää vääjäämättä mieleeni, koska jos aikuisten naisten itsetunto on Instagramin tägäyksen varassa, niin tilanne on jo aika pelottava. Jokainen meistä tietää, että kilpajuoksussa ei voi kaikki voittaa ja olla parhaista parhaimpia. Meidän pitää myös kestää tämä tieto ilman, että se rusentaa itsetuntomme polvilumpioon.
Itseäni ei tägätty varmaankaan kuin kahteen julkaisuun, jotka olivat hyvin yllättäviltäkin tahoilta. Lämmin kiitos heille. En kuitenkaan pahoittanut mieltäni, että ne joiden olisin olettanut tägäävän, eivät tägänneet, koska he tägäsivät upeita naisia, jotka suurimmalla todennäköisyydellä olivat tehneet jotain tällä tägänneelle ihmiselle tärkeää. Minusta on tärkeintä, että löydämme elämästämme, oli se some-elämä tai IRL, ihmisiä, joiden koemme tukevan toisia ihmisiä tavalla tai toisella.
Jos alkaa tuntua, että oma itsetunto on tägäyksen varassa, tiedämme jokainen, että somesta on tullut liian suuri osa elämästämme. Silloin tauko on paikallaan. On opittava löytämään oma onnellisuus muualta kuin tägäyksistä, tykkäämisistä tai muista sosiaalisen median mittareista. Elämää ei tule mitata somemittareilla vaan tunteilla, omilla tunteilla. Nykyään niin suuri osa meidän elämästä on somessa, että unohdamme ne aidot ihmiskohtaamiset IRL.
Paremmilta oppiminen
Joudun toki tässä myöntämään, että sosiaalisen median vaikuttajana välillä törmään omaan kateuteeni. Se on tunne, joka taas usein ajaa minut kehittymään. Olen vuosien varrella oppinut, että en ole edelläkävijä vaan ammennan halua kehittyö niistä, joiden perässä kuljen. Halusin pitkään olla se, jota seurataan, mutta en tuntenut sitä tavoitellessa itseäni. Opittuani olemaan onnellinen onnistujien puolesta, kykenin oppimaan itse enemmän ja löytämään oman tieni.
Some-uran alussa välillä oli olo, että oma itsetunto oli somemittareiden varassa, mutta pienten kehityskeskusteluiden jälkeen itseni kanssa olen löytänyt oman tasapainon. Pitää löytää kyky myöntää ettei voi olla kaikessa paras ja imea oppia paremmiltaan unohtamatta itseään siinä sivussa.
Ensiaskel oli kuitenkin kaikessa se, että ymmärsin etten voi olla voittaja jokaisessa "kilpajuoksussa" . Seuraava askel oli älytä, että tarsitsen ympärilleni samanhenkisiä tekijöitä, joilla on vahvuuksia, joita minulle ei ehkä ole. Kolmas askel oli hyväksyä itseni juuri sellaisena kuin minä olen ja luoda sellainen minäkuva, joka minä olen, eikä mitä muut haluavat.
Ja loppujen lopuksi millään muulla ei ole väliä, kuin niillä ihmisillä, joita ympärillä on sekä itsensä hyväksymisellä tägäyksistä huolimatta.
